Itsenäisyyspäivää

Hm. No, jos nyt muodon vuoksi pari sanaa saisin ulos asti.

Syksy on ollut jotenkin tahmea. Laadin itselleni kesän lopun kunniaksi jonkinlaisen opintosuunnitelman elokuussa. Syksylle suunnittelin neljän kokonaisuuden hoitelemista, ja totta puhuakseni niistä suoriutuminen ei todellakaan ollut mikään epärealistinen tavoite. Jotenkin olen vain haeskellut aidan matalinta kohtaa koko syksyn (mikä on yllättävän aikaavievää puuhaa) ja antanut aivojeni vajota jonkinlaiseen apaattiseen horrokseen. Kaikki alkoi siitä, kun lipsuin ensimmäisestä suunnittelemastani jutusta, jota en vieläkään ole tehnyt yhtään alkua pidemmälle. (Minulla on ollut todella kauan hirveät kasat kirjoja lainassa.) Muut kolme saatan saada jouluun mennessä kuntoon, mutta sillä nyt en lähtisi kehuskelemaan, koska en sillä neljälläkään.

Minulla taitaa olla tietynlainen omnipresentti saamattomuusmorkkis, if ya know what I'm sayin'. Parhaat itsesyyttelyllä saavuttamani tulokset ovat kuitenkin olleet vain keittiönpöydän siivoaminen ja mikroaaltouunin puhdistaminen, joten pitkälti hukkaan sekin menee. Joululahjatoiveideni top kolmosessa ovatkin keskittymiskyky ja henkilökohtainen life coach (se nyt vain kuulostaa kuulimmalta englanniksi). Se kolmas voisi olla vaikka äheminäjaksakeskittyämiettimään.

Niin, kunnianhimoni on karissut vähä vähältä. Nykyään tuuletan jo, jos saan vaikkapa pari hassua haarukkaa tiskattua. Tai kirjaston kirjat uusittua netissä. Arkiset asiat, joiden pitäisi kai sujua rutiinilla, tuntuvat välillä valtaisilta ohjelmanumeroilta. Lisäksi se ainoa asia, joka sai minut kerran viikossa heräämään aikaisin aamulla, on nyt poissa.

Kiinan tunnit, siis.


En voi sanoa osaavani kieltä kovinkaan hyvin - mutta sen verran sentään, että myytti on murrettu. Tiedän suurin piirtein, mistä kiinassa on kysymys; se ei enää ole mystinen epämuodostunut kasa, jota on mahdotonta hahmottaa. Minä osaan vielä hetken sanoa kiinaksi vaikkapa sellaisia asioita kuin "viikonloppuisin pelaan tennista" (no en tod. pelaa), "osaan juoda alkoholijuomia todella hyvin" (öö, en - ja sitä paitsi wtf), "viikonloppuisin opiskelen kiinaa" (joo joo...), "puhut kiinaa todella hyvin" (ikään kuin minä osaisin arvioida moista) ja "Suomen talvi on erittäin viehättävä" (repslol). Kiinnostuneille voin kertoa, että kielioppi ei aiheuta kauheasti päänvaivaa; sen sijaan toonien ja erityisesti merkkien muistaminen aiheuttaa. Mutta toisaalta merkit merkityksineen ja taustatarinoineen lienevät myös kiinan kiinnostavin juttu. Ai niin: ja piirtäminen on kivaa.

Katsokaapa, kun täti kertoo itsenäisyyspäivän kunniaksi kiinan kielen Suomi-merkistä:

芬兰

Niin, siinä se nyt sitten on, kahdesta merkistä koostuva Fēnlán. Ensimmäisen merkin (fēn) yläosassa oleva vaakaviiva kahdella lyhyellä pystyviivalla tarkoittaa kuulemma ruohoa. Sen alla olevat oikealle ja vasemmalle alas laskeutuvat vinot viivat ovat kai keskeltä katkennut puupätkä. Sen alla on puolestaan veitsi. (Katkenneet puunpätkät sekä veitsi yhdessä, ilman ruohoa, tarkoittavat jakamista. Sehän tekee jopa järkeä.) Fēn-merkki kokonaisuudessaan tarkoittaa hyväntuoksuista.

Lán-merkissä on maasta kasvava orkidea; varsinainen merkitys onkin kai orkidea.

Eli Suomi = hyväntuoksuinen orkidea. Hyvä Suomi!

Niin, eipä siinä kai mitään muuta logiikkaa ole, kuin että kuten ehkä pääteltävissä on, kiinalaiset ovat päättäneet käyttää Suomi-sanan muodostamiseen englanninkielistä ääntämismallia. (Se on käsittääkseni aika normaalia.) Ja sitten varmaankin vain valinneet ko. fenniin ja lanniin mielestään sopivat merkit valikoimistaan (fēn- ja lán-äänteitä edustaa moni muukin kiinan merkki, ja niillä on kyllä selvästi toisistaan poikkeavia merkityksiä). Meidän tulisi olla tyytyväisiä hyväntuoksuiseen orkideaan: tutkin vaihtoehtoja, ja suutuspäissään kiinalaiset olisivat voineet valita merkityksiksi esimerkiksi fenolin (fēn) ja rahanahneen (lán).

Ehkäpä lakkaan nyt leikkimästä kielitieteilijää (eli kopioimasta juttuja kirjasta ja netistä). Luultavasti kiina jää osaltani alkeisiin. Mutta sen haluan vielä sanoa, että oloni oli varsin kaikkivoipainen viime keväänä Pekingissä, kun osasin hapuillen tuottaa sanat 'nettihuone' ja 'nettikahvila'. Kummastakin oli todellista hyötyä – löysin netin. Helsingin Sanomien nettisivut oli sensuroitu. Hyvä Suomi!

---

Mitä tulee tahmeaan ja semisti nihkeään olotilaani, ehkä ratkaisu olisi niinkin yksinkertainen kuin vuorokausirytmin vakiinnuttaminen järkeväksi. Mutta ei tuo varmana ole aidan matalin kohta. Jatkan etsintöjä.

(Kuva täältä.)

Eikö Indiana kuulostakin naisen nimeltä

Minun kevääni on ollut vähän kaikenlainen. Ennen kaikkea erilainen. Olen mm. tinkinyt 70 euron kaulahuivin kolmeen euroon (aika hyvin aidosta kashmirista, vai mitä, toverit), valokuvannut hökkelitalokujalla iloisesti poseeranneita vekaroita, ollut riksan kyydissä vilkkailla kaduilla skootterien luvatussa kaupungissa, ryöminyt maanalaisessa onkalossa vain klaustrofobisen kohtauksen saadakseni, pelännyt henkeni edestä katuja ylittäessäni ja juonut taskulämmintä suklaamaitoa pillipurkista. (Kylmänä kyseinen neste oli parhaimmillaan herkullista.)

Olen kiivennyt überpaahteessa ahdistavan jyrkkiä temppeliin johtavia portaita kiroillen, kaiteita puristaen ja jännittäen (ja tuntenut itseni vähän huonoksi nähdessäni ranskalaisten eläkeläisten ottavan kyseiset portaat haltuunsa miltei hymyssä suin), nähnyt rannallisen farkuissa ja paidoissa uiskentelevia ihmisolentoja, asunut pientä yksiötäni pienemmässä kopperossa huonetoverin kanssa vähän liian kauan, joutunut kiskotuksi kummajaisena valokuviin (kyllä, minulla on kolme nänniä [korj. neljä -editori].; kyllä, unohdan useimmiten pukea paidan päälleni ulos lähtiessäni) ja kokenut kalisuttavan kylmän ja flunssaisen, joskin lyhyehkön, talven ilman keskuslämmitystä. Minusta makuupussi olisi käytännöllisempi päiväkäytössä, jos se olisi valmistettu haalarin muotoon.

Niin, olen toki myös juossut pakoon vihaista urosapinaa luonnonpuistossa. En oikein lämmennyt sil siis antanut syötävää. Ei sillä, että minulla olisi satunnaisia kurkkupastilleja kummempaa ollutkaan, mutta tiedättehän te apinat – niitä ei saa edes tuijottaa! (Niin sanottiin kyltissä.) Ja mietin siinä juostessani, että jos olisin silloin kuoleva apinan puremasta saamaani vesikauhuruttopaiseeseen kaukana kotoa, niin kyllä se sen arvoista oli ollutkin!!1 Vain minä ja villi luonto, ugh. {Ja moottoritie ja apinoita tuijottavat turistit.}

(Oikeasti mietin, että helvetin apinat. Polveutukaa vain te muut niistä ihan keskenänne.)

Olen myös päässyt kuuntelemaan häkellyttävän suurivolyymista rupikonnakonserttia keskiyöllä. Ja raapinut jalkani verille ulkomaisten superhyttysten tekosten takia samalla jollain lentokentällä netittäen. Maltitaazkin, u noez. Olen ottanut paljon hauskoja valokuvia ja vielä monin verroin enemmän ala-arvoisen surkeita. Olen kaiken kaikkiaan tehnyt aikas monta juttua.

Tätä nykyä arvostan suhteettoman paljon puhtaita villisti kiiltäviä kivilattioita ja vessanpöntön istuinosan sterilisointiin tarkoitettua ainetta. (Koskaan ei ole liian aikaista alkaa antaa joululahjavinkkejä, vink vink.)

Ja lättyjä.

The devil is in the details, joten ne kai kuuluukin jättää pois

Tulen ilmeisesti jäljessä kaikessa. Ensin meemireagointi ei ottanut syntyäkseen. Sitten tajusin, että mitä parhainta kollektiivisuutta edustava vuodenvaihteen blogifiilistelykin jäi sikseen. (Ja äsken söin vasta sen jälkeen, kun minulle oli jo tullut nälkä.) Kohta on jo helmikuu, herra paratkoon. [Check. -herra]

Vuosi sitten taisin tosiaan olla hieman yleiskatkerampi ja/tai -tyytymättömämpi kuin nyt. Nyt minua ärsyttää lähinnä vain se, että kun kuulin kerrankin sattumalta hyvää uudenlaista musiikkia radiosta ja mieleeni olivat vieläpä jotenkin taltioituneet toimittajan etukäteen latelemat artisti- ja kappaletiedot, myöhemmin googlatessani huomasin, että kuulemani detaljit olivatkin koskeneet edeltävää kappaletta. Joka oli luvalla(ni) sanottuna paska. Eikä minulla ollut ollut mahdollisuutta kuunnella kuulutusta sen laadukkaamman kappaleen jälkeen. Tai no. Oikeastaan vain mokasin.

Viime vuoden lopulla taisin valittaa jotakin perussäälittävää. Siitä, kuinka kaikki on niin tätä. Ja etenkin sitä. Niin kuin kai kuuluukin, jottei kukaan tule kateelliseksi siitä, että toisilla menee paremmin jne. Ei minulla toisaalta omasta mielestäni mennytkään. Ja nyt, vertailuasiayhteydessä, minun ei oikeastaan tee mieli valittaa mistään. Ainahan aihetta toki löytyisi, jos kaivamaan lähtisi. Mutta nyt minun pitäisi kaivaa kovin paljon syvemmälle kuin vuosi sitten, ja kaivaminen kuulostaa kuitenkin aika raskaalta.

2007 nyt vain sattui olemaan hyvä. Ja hyvä oikeastaan jatkuu. Jos pääsisin katsomaan kokonaiskuvaa vaikkapa nyt sitten stratosfääristä – heitän katsokaas sivistyssanoja luontevasti lonkalta – käsin, en varmaankaan osaisi muuttaa juuri mitään. (Paitsi että enemmän henkilökohtaisia sähköposteja ottaisin. Tietty.) Ei siis välttämättä sillä, että täältä alempaakaan käsin osaisin. Kokonaiskuva on vain usein helpommin hahmotettavissa etäämmältä.

Viehkoa vuotta 2008 kaikille.

On tullut aika vastata viimevuotiseen meemihaasteeseen

Meemihaasteet eivät liene vahvin kohtani, kun kerran tähänkin vastaamiseen meni yli kuukausi. (Sori, Uudestaan.) Mutta no, ehdinpä vihdoin suoltaa jotakin.

1. Kampa

Kampa oli useimmiten täysin mahdoton ajatus, kun olin lapsi. Hiukseni olivat pitkät, alaselkään asti ulottuvat, ja säännönmukaisesti poninhännällä. Ne eivät likaantuneet järin nopeasti vaan vaativat pesua vain noin kerran viikossa. Viikon aikana niskaan kerkisi kuitenkin muotoutua julma takku, jonka hävittäminen vaati kovia otteita. Minä huusin samalla, kun äiti selvitteli sormin ja harjalla. En tiedä, kumpaa meistä olisi pitänyt sääliä enemmän. (En myöskään tiedä, miksi hiuksani ei harjattu / miksi en harjannut hiuksiani pitkin viikkoa vaan annoin katastrofin muhia niskassani vapaasti. Nykyään tosin sovellan samaa ajatusmallia tentteihin valmistautumiseen: vasta sitten, kun on pakko – ja silloin jo sattuu.)

2. Lintu

Kerran maalaistalomummolassa luin alakerran makuukammarissa kirjaa. Yhtäkkiä ikkunaan törmäsi jokin. Tömps. Juoksin ulos katsomaan, ja ikkunan alta löytyi jonkin sortin pääskynen kuolleena. Huusin serkut paikalle tuntien itseni jotenkin tärkeäksi; lintu kuljetettiin isolla lapiolla pellon reunaan useamman hengen saattueessa. Hauta kaivettiin, ja linnulle pidettiin muistaakseni jonkinlainen ennalta suunnittelematon hiljainen hetki.

3. Meri

Mielsin lapsena meren paitsi järviä kiehtovammaksi – meri tuntui loputtomalta ja isoihin aaltoihin oli riemullista heittäytyä – myös jotenkin epäystävällisemmäksi ja pelottavammaksi. Välimeren rannalla kun otin ensimmäisiä kertoja kontaktia kyseiseen elementtiin, kiskaisin vettä henkeen pariinkin otteeseen. Maku oli hirmuinen ja kurkkua kirveli kauan. Lisäksi siellä täällä lillui ahdistavia meduusa-armeijoita, joista kannatti kuulemma pysytellä etäällä. Pelkäsin jatkuvasti myös astuvani hiekan seassa piilottelevien merisiilien päälle.

4. Kitara

Kotona oli kaksi, nailon- ja teräskielinen. Hipelöin lähinnä nailonkielistä, sillä teräskielinen ei ollut yhtä sormiystävällinen. Pelkäksi hipelöinniksi se silloin jäi – sointuja pääsin opettelemaan vasta yläasteella. Ja niistäkin muistan nykyään enää muutaman.

5. Kello

Sain joskus lahjaksi rihkamaisen herätyskellon, jossa oli Minni Hiiren kuva. Ehkä lahjan antaja oli arvioinut ikäni tai makuni vähän väärin, koska itsekin pidin kelloa alusta asti kitschinä. Käytin sitä kuitenkin herättäjänäni varsin kauan, muistaakseni tuplaherättäjänä sen jälkeen, kun tajusin alkaa käyttää kännykkäni hälytystä.

6. Oksentaminen

No. Laattasin, kun minulla oli mahatauti. Ei se sisälläkään niinq pysynyt. Öisin sänkyni vieressä oli punainen ämpäri, jonka puoleen kumarruin, jos tunsin, ettei ollut tsäänssejä ehtiä ajoissa vessanpöntön äärelle. Päiväsaikaan äiti saattoi pitää hiuksiani poissa tieltä, kun tyhjennyin pönttöön suun kautta. Vihasin oksentamista ja olin juuri ennen oksentamista, oksennusten välissä ja jälkeen kovin kiukkuinen.

7. Mummo

Minulla oli mummi ja mummo. Mummo oli maalaisisoäiti. Hänen kanssaan puhuin lapsena Pohjois-Karjalan murretta. Kerran olimme serkkujen kanssa mummolassa yötä, vierekkäin erilaisissa sängyissä isossa tuvassa. Mummo oli in charge ja halusi meidän ryhtyvän nukkumaan tiettyyn aikaan. Tietysti supisimme, ja yksi serkku leikki taskulampulla. Mummo ilmeisesti havaitsi jotain, sillä tuli yllättäen tsekkaamaan unitilaamme. Esitimme tietysti nukkuvia. Se taisi mennä läpi. Sama unitilatsekkaus toistui, though. Tshihii.

8. Kirja

En jotenkin pääse mummolateemasta eroon. Kerran jonain kesänä siellä oli meneillään varsin tylsä kausi. Ei serkkuja, ei tekemistä. Mummon kirjahyllystä löytyi paljon Kari Suomalaisen pilapiirrosalbumeita. Ne oli luettu jo moneen kertaan, joten minun oli pakko tarttua johonkin Metsolat-tv-sarjan pohjalta kirjoitettuun kirjaan. Se oli muistaakseni kuiva ja epäkiinnostava, mutta taistelin sen silti läpi. Olin varmaankin noin 10-vuotias.

9. Pipo

Piponi olivat pääsääntöisesti hirveitä. Yläasteella ei toki ollut soveliasta käyttää pipoa, jos ei halunnut olla säälittävä lamo. En tosin ole varma, pelastiko pipottomuus minua siltä oikeasti. (Nojoo, oli varsin säälittävää luopua piposta kovalla pakkasella.)

10. Matematiikka

Muistan hämärästi tilanteen ensimmäiseltä luokalta, ajalta, jolloin en vielä edes tiedostanut, että suorituksiamme arvosteltaisiin jotenkin. Taisi olla ensimmäinen matematiikan kokeeni. Opettaja piirteli omenoita tai jotain muuta mielikuvituksetonta taululle. Jollakulla oli niin ja niin monta. Antoi niitä niin ja niin monta toiselle. Montako jäi. Tai jotain sinnepäin. Ja minä pohdin täysin rentoutuneena, montakohan nyt sitten olisi. Myöhemmin rentous kaikkosi kovin kauas.

11. Metsä

Painelimme joskus äidin perässä lakkasuolle. Verkkarit, kumpparit, hyttyshatut ja vähän Offia kämmeniin. Ajattelin hyttysiä, hirvikärpäsiä ja punkkeja, en karhuja. Olo oli jotenkin kovin suojattu. Oli minulla jokin pahvimuki mukana, mutta taisin sittenkin kerätä suoraan suuhun.

12. Ukkonen

Taidan olla aika normaali tässä suhteessa: samalla kun vähän pelkäsin, pidin ukkosta aina aika hiton coolina. Ei tule mieleen mitään yksittäistä ukkostapahtumaa.

13. Hiukset

Minuun iski ala-asteella pienimuotoinen hiusväri-innostus. Äiti koetti ensin hillitä mutta lupasi lopulta, että saisin kokeilla lyhyehkössä ajassa pois peseytyvää punertavaa kevytväriä. Jänistin sitten itse sen verran, että päätin värjätä vain (pitkät) etuhiukseni. Lopputulos oli, no, voinette arvata.

14. Veli

Ala-astekaverini isoveli oli kunnioitettavan vanha. Hänellä oli jo tyttöystävä ja kaksi hurjaa vahtikoiraa, jotka olivat usein kaverini kotona hoidossa.

15. Ikkuna

Asuin lapsena aika korkealla kerrostalossa. Ja kun äiti pesi keittiön isoa ikkunaa (ikkuna oli luonnollisesti silloin auki) jakkaralla seisten, minua aina hirvitti. Kuljeskelin tuolloin keittiössä seiniä pitkin, jottei ikkuna-aukko olisi imaissut minua ulos talosta. Enkä ollut vielä edes kuullut mustista aukoista.

16. Kalenteri

Emme saaneet lapsina joulun alla suklaakalentereita – koska ei herkkuja nyt niin vain pidä syödä – ja minua harmitti, kun muut lapset hehkuttivat niitä koulussa. Pari kertaa minulla oli Mauri Kunnaksen joulukalenteri, ja se oli kyllä hienompi kuin yksikään rupusuklaakalenteri. Paljon yksityiskohtia. Leikimme sillä kotona ”etsi kuvasta” -leikkiä.

17. Puuro

Teini-ikään asti meillä oli kotona puuropakko. Hilloa ei saanut laittaa sekaan. Eikä sokeria. Maitoa vain. No, viikonloppuisin taisimme saada puurolomaa, jos halusimme. Kasvaisin kuulemma isoksi ja vahvaksi puuron avulla. Muahahaa.

18. Nenäliina

Ei minulla ollut lapsena(kaan) erityislaatuista suhdetta yhteenkään nenäliinaan. Sellainen outolintu minä olin.

19. Kynsilakka

Ala-asteen loppupuolella innostuin kynsitaiteesta. Minulla oli 10-20 erilaista kynsilakkaa. Joskus kynteni olivat vaaleanvihreät, joskus -siniset. Joskus keskenään eri väriset. Jne. No, ehkä en muutenkaan tuolloin ollut mitenkään erityisen elegantti. Ei sillä, että nytkään välttämättä olisin.

20. Taulu

Ihailin isovanhemmillani olevaa aitoa Tove Janssonin taulua. T.J. oli piirtänyt sen isälleni pikaisesti jossain fanitapaamisessa joskus muinoin. Tai jotain.

21. Auto

Leikimme mummin kanssa taksileikkiä autotallissa mummin valkoisella kuplalla. Ratti kääntyi yhtään mihinkään varsin vaivalloisesti, eivätkä jalkani ylettäneet polkimille, ellen työntynyt aivan istuimen etureunalle vaikeaan asentoon. Ja työnnyinhän minä, tietysti.

22. Juliste

Jossakin varhaisnuoruuteni vaiheessa huoneeni seinillä oli aika monta julistetta. Ei niistä sitten sen enempää. Puolustaudun sillä, että tapetti nyt ainakin oli järkyttävän ruma.

23. Peli/leikki

En minä osaa tähän mitään yhtä tiettyä valita. Mutta voittehan vaikka lukea kohdan 21. uudestaan. Kyllä minä leikin ja pelasin kyllikseni, uskokaa pois.

24. Esiintyminen

Valmistimme joskus luokan kanssa semimusikaalin tarhaikäisille. Pieni pääsymaksukin kerättiin. Minä esitin muistaakseni jotakin peikon tapaista, joten tupeerasin ronskisti pitkän tukkani. Kaikki sujui ongelmitta siihen asti, kunnes hiukset piti jälleen saada harjattua lepotilaan. {Ai miten niin muka piti?} Tämän meemivastauksen perusteella minulla oli selvästi bad hair childhood.

Sure pölyä

Öö, ai missä minä? No jaa. Olen lähinnä täytellyt kaikenlaisia lomakkeita ja ollut uupunut. Sain myös elämäni ensimmäisen ykkösen tentistä, eikä se oikeastaan tuntunut edes pahalta. Ensin mietin, että korottaisin edes kakkoseen, mutta sitten ymmärsin, että on minulla tärkeämpääkin tekemistä. Kuten tiskaamatta jättäminen. Nyttemmin olen alkanut kutsua saavutustani inhimillisyysykköseksi. (Enkä oikeasti olisi ansainnutkaan enempää.) Löysinpäs vihdoin jotakin, jonka voin mainita, kun työhaastatteluissa kysytään heikkouksistani. Tähän asti on ollut kovin vaikeaa keksiä, tiedättehän. Paitsi tietysti se, että olen niin työlleni omistautuva ja tunnontarkka, ettei minulta sitten juurikaan jää aikaa muulle elämälle. Toisaalta nautin työstä kuin työstä niin paljon, että se käy mieluistasta harrastuksestäh.

Olen myös imuroinut. Tällä kertaa miltei asuntoni koko lattiapinnan. Normaalisti sutaisen tietysti vain alun perin valkeaa mattoani vasemmalla kädellä (no myönnetään, joskus turvaudun noissakin tapauksissa imuriin), sillä vaalealla alustalla paperinpalaset, napanöyhtä sekä sorakasat erottuvat epäedukseen selvemmin kuin muualla. Lisäksi minusta hyvänä imuroimisen tarpeen määrittäjänä toimii kylässä oleva henkilö. Mikäli hänen silmiään kirvelee ja niistä vuotaa reippaasti vettä, pölyä saattaa olla tarpeeksi mahdollistamaan imuroimistoimenpiteen. Ei sillä, että siinäkään tapauksessa välttämättä kannattaisi lähteä suin päin hoppuilemaan. On minulla kolmaskin vinkki Niksi-Pirkka-henkisille: teidän ei välttämättä kannata lukea juuri tätä blogia. (Vaikka osasin minä kyllä pölypussinkin vaihtaa ihan itse.)

Rokotukset ovat jännä juttu. Mutteivät aivan yhtä jännä kuin ihmisen psyyke. Ensimmäinen kerta meni miten kuten. Terveydenhoitaja tuikkasi piikin vuoron perään kumpaankin olkavarteeni. Keskityin ajattelemaan piikin tunkeutumista ihoni läpi ja rokoteaineen kulkeutumista elimistööni. Ei aikaakaan, kun oloni oli heikko ja kasvoni valkoiset. Terveydenhoitaja komensi maahan hetkeksi. Jalat piti nostaa ylös. Huvittuminen ja nolostuminen kumosivat toisensa, joten makoilin melko neutraaleissa tunnelmissa. Vastaanottohuoneesta poistuin toki hoiperrellen, hieman kuin vaivaisukko, jolla on säädyttömän paha reuma ja kaikki muut mahdolliset vaivat. (Kuten atooppinen ihottuma ja lapamato.) Törmäsinpä käytävässä vielä myös rokotettavana olleeseen kaveriini, joka vaikutti rasittavan reippaalta ja nauroi minulle. Toisella rokotuskerralla minulla oli hienoinen stressi ja kiire muihin menoihin, joten päässäni pyörivät aivan muut murheet kuin terveydenhoitaja piikkeineen. En edes kalvennut vaan lähdin juoksujalkaa seuraavaan menooni.

---

Kuulin muuten tarttuvan biitin jossain. Se meni näin. Sitten aivoni assosioivat teeman tuttuun muunnelmaan. Onneksi sentään tajusin olla tuhlaamatta varhaisteini-ikääni johonkin turhanpäiväiseen vaan hengasin kaukaa viisaasti Music TV:n ääressä.