Sure pölyä

Öö, ai missä minä? No jaa. Olen lähinnä täytellyt kaikenlaisia lomakkeita ja ollut uupunut. Sain myös elämäni ensimmäisen ykkösen tentistä, eikä se oikeastaan tuntunut edes pahalta. Ensin mietin, että korottaisin edes kakkoseen, mutta sitten ymmärsin, että on minulla tärkeämpääkin tekemistä. Kuten tiskaamatta jättäminen. Nyttemmin olen alkanut kutsua saavutustani inhimillisyysykköseksi. (Enkä oikeasti olisi ansainnutkaan enempää.) Löysinpäs vihdoin jotakin, jonka voin mainita, kun työhaastatteluissa kysytään heikkouksistani. Tähän asti on ollut kovin vaikeaa keksiä, tiedättehän. Paitsi tietysti se, että olen niin työlleni omistautuva ja tunnontarkka, ettei minulta sitten juurikaan jää aikaa muulle elämälle. Toisaalta nautin työstä kuin työstä niin paljon, että se käy mieluistasta harrastuksestäh.

Olen myös imuroinut. Tällä kertaa miltei asuntoni koko lattiapinnan. Normaalisti sutaisen tietysti vain alun perin valkeaa mattoani vasemmalla kädellä (no myönnetään, joskus turvaudun noissakin tapauksissa imuriin), sillä vaalealla alustalla paperinpalaset, napanöyhtä sekä sorakasat erottuvat epäedukseen selvemmin kuin muualla. Lisäksi minusta hyvänä imuroimisen tarpeen määrittäjänä toimii kylässä oleva henkilö. Mikäli hänen silmiään kirvelee ja niistä vuotaa reippaasti vettä, pölyä saattaa olla tarpeeksi mahdollistamaan imuroimistoimenpiteen. Ei sillä, että siinäkään tapauksessa välttämättä kannattaisi lähteä suin päin hoppuilemaan. On minulla kolmaskin vinkki Niksi-Pirkka-henkisille: teidän ei välttämättä kannata lukea juuri tätä blogia. (Vaikka osasin minä kyllä pölypussinkin vaihtaa ihan itse.)

Rokotukset ovat jännä juttu. Mutteivät aivan yhtä jännä kuin ihmisen psyyke. Ensimmäinen kerta meni miten kuten. Terveydenhoitaja tuikkasi piikin vuoron perään kumpaankin olkavarteeni. Keskityin ajattelemaan piikin tunkeutumista ihoni läpi ja rokoteaineen kulkeutumista elimistööni. Ei aikaakaan, kun oloni oli heikko ja kasvoni valkoiset. Terveydenhoitaja komensi maahan hetkeksi. Jalat piti nostaa ylös. Huvittuminen ja nolostuminen kumosivat toisensa, joten makoilin melko neutraaleissa tunnelmissa. Vastaanottohuoneesta poistuin toki hoiperrellen, hieman kuin vaivaisukko, jolla on säädyttömän paha reuma ja kaikki muut mahdolliset vaivat. (Kuten atooppinen ihottuma ja lapamato.) Törmäsinpä käytävässä vielä myös rokotettavana olleeseen kaveriini, joka vaikutti rasittavan reippaalta ja nauroi minulle. Toisella rokotuskerralla minulla oli hienoinen stressi ja kiire muihin menoihin, joten päässäni pyörivät aivan muut murheet kuin terveydenhoitaja piikkeineen. En edes kalvennut vaan lähdin juoksujalkaa seuraavaan menooni.

---

Kuulin muuten tarttuvan biitin jossain. Se meni näin. Sitten aivoni assosioivat teeman tuttuun muunnelmaan. Onneksi sentään tajusin olla tuhlaamatta varhaisteini-ikääni johonkin turhanpäiväiseen vaan hengasin kaukaa viisaasti Music TV:n ääressä.